Okei, kitara tästä siis tehdään. Vanerikitara mutta kuitenkin. Tämä on päätetty.
Ehkä seuraava on sitten ihan oikeaa puuta. Millbrookista on tehty pari hankintaa. Kaksitoiminen kaularauta sekä lapaviilu. Lapaviilu on mitälie palisanteria tai ruusupuuta. Sävyltään suunnilleen samanlaista kuin otelauta. Ihan sattumalta kuviotkin menee karkeasti niin että voisi kuvitella otelaudan puun jatkuvan lapaan. Pienoinen sävyero ei haitanne sillä lapa tullaan lakkaamaan kun taas otelauta jää lakkaamatta. Näinollen ei voi edes kuvitella että sävy olisi aivan sama.
Projekti etenee.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Ura Kaularautaa varten.
Hupsista keikkaa.
No nyt se kaularaudan ura tuli jyrsittyä siihen palikkaan ilman että otin työvaiheesta yhtään kuvaa.
No, siinä se ura nyt on. Käsitin että yleinen tapa on sijoittaa kaularauta aivan otelaudan alapuolelle. Itse tahdoin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä jyrsiä uran yläosaan pari milliä leveämmän ja saman verran syvyyttä ottavan tilan johon suunnittelin liimaavani riman. Siis tämä rima tulisi siihen otelaudan alapuolelle kaularaudan ja otelaudan väliin. Käsiin sattui sopivan oloinen saarnilaudan pätkä josta ajattelin tämän riman sahailla irti.
Samoin tein jyrsin aihioon kavennuksen joka upotetaan sitten aikanaan kitaran runkoon, lankkuun vai mikä se nyt sitten onkaan. Onko se nyt tenon nimeltään tämä kaulan runkoon upotettava osa?
Mutta tässäpä kuva kaula-aihiosta tässä vaiheessa ura jyrsittynä. Lieneekö se nyt sitten edes kaipaili kummoisempia kuvia työvaiheista.
No nyt se kaularaudan ura tuli jyrsittyä siihen palikkaan ilman että otin työvaiheesta yhtään kuvaa.
No, siinä se ura nyt on. Käsitin että yleinen tapa on sijoittaa kaularauta aivan otelaudan alapuolelle. Itse tahdoin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä jyrsiä uran yläosaan pari milliä leveämmän ja saman verran syvyyttä ottavan tilan johon suunnittelin liimaavani riman. Siis tämä rima tulisi siihen otelaudan alapuolelle kaularaudan ja otelaudan väliin. Käsiin sattui sopivan oloinen saarnilaudan pätkä josta ajattelin tämän riman sahailla irti.
Samoin tein jyrsin aihioon kavennuksen joka upotetaan sitten aikanaan kitaran runkoon, lankkuun vai mikä se nyt sitten onkaan. Onko se nyt tenon nimeltään tämä kaulan runkoon upotettava osa?
Mutta tässäpä kuva kaula-aihiosta tässä vaiheessa ura jyrsittynä. Lieneekö se nyt sitten edes kaipaili kummoisempia kuvia työvaiheista.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Kaulan kimppuun.
Nyt kun olen todennut että "lankun" muotoilu saattaa vaikkapa onnistua niin mieleen juolahtaa ajatus rakentaa tästä "muotoilututkielmasta" soittokelpoinen tekele.
Olen yli kymmenen vuotta sitten taltioinut kvarttisahatun koivulankun palasen joka saattaisi soveltua tehtävään, sikäli kun koivupuu siihen nyt ylipäätään käy. Tutkimme asiaa. Puunpala on noin 90 cm pitkä, kymmenisen senttiä leveä ja noin kuusi senttiä paksu. Parinkymmenen sentin päässä toisesta päädystä on tumma oksankohta mutta sen ehkä saa sijoitettua niin että se jyrsiytyy pois kun tehdään kaulamikin koloa.
Ensin pitää tietysti saada yksi sivu tasaiseksi. Yritin tätä vanhalla pitkällä puurunkoisella käsihöylällä. Kappale höyläpenkkiin kiinni ja työstämään. Elävästi muistoihin palaa kansakoulun käsityötunnit joilla höylättiin isojakin kappaleita olemattomiin kun yritettiin saada pintaa tasaiseksi. Välttääkseni tämän ilmiön lopetin höyläämisen kun olin saanut kaula-aihioni toisesta päästä puoli senttiä toista päätä ohuemmaksi. Paksumpikin pääty oli silloin jo menettänyt millimetrejä paksuudestaan. Pinta oli metalliviivottimella tarkasteltuna melkein tasainen mutta ei ihan. Jatkoin työstöä asettamalla kappaleen porakoneeni alle rakentamalleni pöytälevylle höylätty puoli alaspäin ja päätin jyrsiä porakoneella vastakkaisen pinnan tasaiseksi. Tämä operaatio onnistui nähdäkseni riittävän hyvin. Sen jälkeen tasasin aiemmin höyläämäni pinnan samalla metodilla kääntämällä kappaleen pöydällä ympäri. Nyt minulla oli tasapaksu kappale koivua joka työstäytyi hieman ajateltua ohuemmaksi mutta jäi laskelmieni mukaan silti riittävän paksuksi. En millään tahtoisi pilata tätä puuta. Harmittaa että en ottanut kuvia tästä kaulan alkuvaiheen työstöön liittyvistä vaiheista mutta asialle ei tässä vaiheessa voi mitään.
Kuva höyläyksien jälkeen ja kaulan mittoja piirtäen palikan pintaan hahmoteltuna kuitenkin tässä alapuolella
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen kaulan leveydestä kävin ostamassa Millbrookista otelaudan. Mitaten sen paksummasta päästä ja lisäten siihen millin verran "työstövaraa" sain mitan jonka mukaan sahailin kaula-aihion leveydestä puuta pois tyyliin kaikki ylimääräinen on liikaa. Lapaa varten jätin levennyksen toiseen päähän. Eriasteisten työstöjen jälkeen minulla oli käsissäni kappale joka oli suurimmaksi osaksi suorakaiteen muotoinen ja lapapäästä epämääräinen reunoiltaan mutta tasapaksu.
Lapaa varten aihiossa ei riittänyt paksuutta joten päädyin sahaamaan aihion päästä lavan kallistuskulmaa (noin) vastaavalla sahauksella kappaleen pois ja liimasin sen aihion alapuolelle todeten että tämä ehkä juuri ja juuri riittää lavan rakentamiseen.
Sitten piti rakentaa jiki jonka avulla saisin jyrsittyä lavan ihan oikeaan kulmaan. Tämän suunnitteluun kului sitten aikaa. Suhteettoman paljon verrattuna siihen mikä oli lopputulos. Tähän väliin saankin liitettyä tämän osoin ensimmäisen kuvan jotka siis on otettu tästä kyseisestä jikistä. Niinkuin lukija (jos niitä joskus ilmaantuu) havaitsee niin raaka-aineena on käytetty tätä samaista vaneria joka ulkoilman vaikutuksesta on saanut hieman pilkkuja pintaansa. Liekö hometta vai mitä. Ei anneta sen häiritä.
Tässä siis jiki...
... ja jiki toiselta suunnalta.
Sitten lavan jyrsintää palikka jikissä kiinni.
Jyrsintää . . .
... ja toiselta kantilta, että homman idea selkiää.
Olen yli kymmenen vuotta sitten taltioinut kvarttisahatun koivulankun palasen joka saattaisi soveltua tehtävään, sikäli kun koivupuu siihen nyt ylipäätään käy. Tutkimme asiaa. Puunpala on noin 90 cm pitkä, kymmenisen senttiä leveä ja noin kuusi senttiä paksu. Parinkymmenen sentin päässä toisesta päädystä on tumma oksankohta mutta sen ehkä saa sijoitettua niin että se jyrsiytyy pois kun tehdään kaulamikin koloa.
Ensin pitää tietysti saada yksi sivu tasaiseksi. Yritin tätä vanhalla pitkällä puurunkoisella käsihöylällä. Kappale höyläpenkkiin kiinni ja työstämään. Elävästi muistoihin palaa kansakoulun käsityötunnit joilla höylättiin isojakin kappaleita olemattomiin kun yritettiin saada pintaa tasaiseksi. Välttääkseni tämän ilmiön lopetin höyläämisen kun olin saanut kaula-aihioni toisesta päästä puoli senttiä toista päätä ohuemmaksi. Paksumpikin pääty oli silloin jo menettänyt millimetrejä paksuudestaan. Pinta oli metalliviivottimella tarkasteltuna melkein tasainen mutta ei ihan. Jatkoin työstöä asettamalla kappaleen porakoneeni alle rakentamalleni pöytälevylle höylätty puoli alaspäin ja päätin jyrsiä porakoneella vastakkaisen pinnan tasaiseksi. Tämä operaatio onnistui nähdäkseni riittävän hyvin. Sen jälkeen tasasin aiemmin höyläämäni pinnan samalla metodilla kääntämällä kappaleen pöydällä ympäri. Nyt minulla oli tasapaksu kappale koivua joka työstäytyi hieman ajateltua ohuemmaksi mutta jäi laskelmieni mukaan silti riittävän paksuksi. En millään tahtoisi pilata tätä puuta. Harmittaa että en ottanut kuvia tästä kaulan alkuvaiheen työstöön liittyvistä vaiheista mutta asialle ei tässä vaiheessa voi mitään.
Kuva höyläyksien jälkeen ja kaulan mittoja piirtäen palikan pintaan hahmoteltuna kuitenkin tässä alapuolella
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen kaulan leveydestä kävin ostamassa Millbrookista otelaudan. Mitaten sen paksummasta päästä ja lisäten siihen millin verran "työstövaraa" sain mitan jonka mukaan sahailin kaula-aihion leveydestä puuta pois tyyliin kaikki ylimääräinen on liikaa. Lapaa varten jätin levennyksen toiseen päähän. Eriasteisten työstöjen jälkeen minulla oli käsissäni kappale joka oli suurimmaksi osaksi suorakaiteen muotoinen ja lapapäästä epämääräinen reunoiltaan mutta tasapaksu.
Lapaa varten aihiossa ei riittänyt paksuutta joten päädyin sahaamaan aihion päästä lavan kallistuskulmaa (noin) vastaavalla sahauksella kappaleen pois ja liimasin sen aihion alapuolelle todeten että tämä ehkä juuri ja juuri riittää lavan rakentamiseen.
Sitten piti rakentaa jiki jonka avulla saisin jyrsittyä lavan ihan oikeaan kulmaan. Tämän suunnitteluun kului sitten aikaa. Suhteettoman paljon verrattuna siihen mikä oli lopputulos. Tähän väliin saankin liitettyä tämän osoin ensimmäisen kuvan jotka siis on otettu tästä kyseisestä jikistä. Niinkuin lukija (jos niitä joskus ilmaantuu) havaitsee niin raaka-aineena on käytetty tätä samaista vaneria joka ulkoilman vaikutuksesta on saanut hieman pilkkuja pintaansa. Liekö hometta vai mitä. Ei anneta sen häiritä.
Tässä siis jiki...
... ja jiki toiselta suunnalta.
Sitten lavan jyrsintää palikka jikissä kiinni.
Jyrsintää . . .
... ja toiselta kantilta, että homman idea selkiää.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Kanteen Käsiksi
Sitten on aika käydä kannen muotoihin käsiksi. Siinähän tästä oli alunperin kysymys. Muotoilututkielma ja kokeilu siitä miten muotojen saaminen kitaran muotoiseen kalikkaan onnistuu.
Siihen porakoneen alla olevalle pöytätasolle ohjuriksi pyöreä metallimurikka, halkaisijaltaan tuommoinen 50mm. ja korkeutta joku puolitoista senttiä, mistälie roskiksesta sekin oli tongittu. Sitten vain porakoneen asentoa muuttamalla tämän ohjurin suhteen monta kymmentä muutaman millin lastuamiskierrosta lankun ympäri terän syvyyttä välillä myös muutellen
Tässä homma alkuvaiheessa päältäpäin katsottua...
...ja tässä perästäpäin ja sivulta.
Nyt on jo suurin homma tehty ja pieni tyytyväisyyden virne leviää pölyisille kasvoille. Miksikö? Ei mainittavampia mokia. Hiomista on vielä kun jyrsimäjäljet näkyy vaikka hiottu on vaikka kuinka.
Siihen porakoneen alla olevalle pöytätasolle ohjuriksi pyöreä metallimurikka, halkaisijaltaan tuommoinen 50mm. ja korkeutta joku puolitoista senttiä, mistälie roskiksesta sekin oli tongittu. Sitten vain porakoneen asentoa muuttamalla tämän ohjurin suhteen monta kymmentä muutaman millin lastuamiskierrosta lankun ympäri terän syvyyttä välillä myös muutellen
Tässä homma alkuvaiheessa päältäpäin katsottua...
...ja tässä perästäpäin ja sivulta.
Nyt on jo suurin homma tehty ja pieni tyytyväisyyden virne leviää pölyisille kasvoille. Miksikö? Ei mainittavampia mokia. Hiomista on vielä kun jyrsimäjäljet näkyy vaikka hiottu on vaikka kuinka.
torstai 14. tammikuuta 2010
Lisää muotoja sekä reunojen hiontaa.
Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle piirtämiäni lankun ääriviivoja otin käyttöön kyhäämäni hiontarullan. Se rakentui työpaikan roskiksesta kaivamistani romuista sekä pätkästä kierretankoa.
Nyt vain levy pöydälle, hiontarulla kiinni pylväsporakoneeseen ja levyn reunoja tasaiseksi. Havaitsin pian että imurin käyttäminen on työskentelyn tässä vaiheessa tuiki tarpeellista sillä hiontapölyä syntyi mekoisesti. Kun tarkastelin hiontajälkeä huomasin syyn siihen miksi oikeissa vastaavissa hiontalaitteissa rulla liikkuu ylös/alas-suuntaisesti. Lankun reunaan tuli nimittäin melkoisesti reunan suuntaisia uria jotka joudun myöhemmin käsin hiomalla siloittelemaan. Viimeistelyä jää myös kaipaamaan reunan kaarevuus jota tällä menetelmällä ei pysty saamaan aivan jouheaksi. Muodon leikkaaminen alunperin vannesahalla olisi ollut helpotus tähän pulmaan mutta niinkuin aiemmin totesin sellaista ei ollut käytettävissäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
